Kuvittele syksyinen aamu kansallispuistossa.
Usva nousee suon yläpuolelle, juurakot ovat liukkaat kasteesta ja ilmassa leijuu metsän tuoksu. Lähtöviivalla seisoo satoja juoksijoita valmiina kohtaamaan Nuuksio Classicin haastavat kilometrit.
Heidän joukossaan seisoo myös 74-vuotias Anna Kyppö.
– Epäilemättä lähtöviivalla tulee joskus tunne, että olen väärässä paikassa. Ympärillä on usein erittäin hyväkuntoisia, enimmäkseen nuoria juoksijoita, Anna myöntää.
Mutta kun lähtökomento kajahtaa ilmoille, epäilykset kaikkoavat saman tien.
– Tunne katoaa heti lähdön jälkeen. Pääsen omaan rytmiini, flow-tilaan, osaksi polkua ja maisemaa.
Uteliaisuus vei voiton
Slovakiasta kotoisin oleva Anna oli nuorena vuorikiipeilijä, mutta juoksemista hän ei harrastanut lainkaan ennen Suomeen muuttoa – eikä silloinkaan heti. Juoksuharrastus alkoi vasta yli 50-vuotiaana, ja alkuun se oli lähinnä rentoa hölkkäämistä metsässä, sienikori kädessä.
Vuonna 2005 työkaveri houkutteli Annan mukaan kymmenen kilometrin juoksuun. Seuraavana vuonna hän juoksi ensimmäisen puolimaratoninsa, ja Finlandia-hiihdon tapaan siitä tuli vuosittainen perinne.
Mutta varsinainen käänne tapahtui vasta 64-vuotiaana.
Anna huomasi somessa ilmoituksen Jyväskylän Polkujuoksijoiden yhteislenkistä samassa maastossa, jossa hän muutenkin liikkui. Uteliaisuus voitti epäilykset, ja hän lähti mukaan.
– Ensimmäinen lenkki oli rankka. Jalkani kramppasivat niin pahasti, että tuskin pystyin kävelemään sen jälkeen.
Mutta haaste oli vastaanotettu.
Samana syksynä hän voitti arvonnassa polkujuoksukengät. Ja kun kengät kerran omistaa, niitä on tietysti myös käytettävä.
Takaisin lähtöviivalle – kahdesti
Kun Anna täytti 70 vuotta, oli hän elämänsä parhaassa kunnossa. Sitten tuli nilkkamurtuma. Kuntoutus jäi kesken, ja lonkan nivelrikko alkoi oireilla voimakkaasti. Silti hän ei osannut olla juoksematta ja lähti toissavuonna Italian Lavaredo Ultra Trailin 50 kilometrin matkalle, vaikka tiesi lähtötilanteen olevan huono. Kilpailu päättyi 25 kilometrin kohdalla.
Sitä seurasi pitkä tauko ja ajatus, ettei koskaan enää pystyisi juoksemaan.
Viime vuonna hän pääsi lopulta lonkkaleikkaukseen. Sairaalassa hänelle sanottiin, että hän voisi vähitellen palata juoksun pariin.
– Edessä oli pitkä kuntoutusprosessi, joka olisi vaatinut kärsivällisyyttä. Juuri sitä minulta kuitenkin puuttui, ja lähdin liikkeelle jälleen liian aikaisin. Rakkaus lajiin oli liian suuri.
Paluu ei ollut helppo. Ensimmäiset lenkit olivat hitaita. Tässä vaiheessa yhteisön merkitys oli suuri.
– Ystävät lähtivät seurakseni lenkeille, vaikka tiesivät vauhdin olevan rauhallinen. Juuri heidän tukensa ja kannustuksensa auttoivat minut takaisin juoksun pariin.
Ja niin hän seisoi tänä vuonna jälleen Nuuksio Classicin maaliviivalla.
Polku ei ole koskaan tylsä
Moni saattaisi ajatella, että uuden, fyysisesti vaativan lajin aloittaminen keski-iän jälkeen vaatii poikkeuksellista rohkeutta. Anna Kyppö näkee asian toisin. Hänen mukaansa suurin este ei ole ikä, vaan pelko siitä, miten muut suhtautuvat.
– Aluksi mietin, miten minut otettaisiin vastaan, mutta huoli osoittautui turhaksi. Porukka oli avoin ja kannustava. Hyvin nopeasti unohdin ikäni ja annoin itseni täysin polkujuoksun vietäväksi.
Juuri tässä piilee yksi Annan tärkeimmistä opetuksista: oikean yhteisön löytäminen on ratkaisevaa. Yhteisö kannatteli, kun oma into hetkeksi hiipui, ja kannusti eteenpäin, kun matkat pitenivät.
Vuodesta 2017 alkoi kisaputki, joka on vienyt hänet muun muassa Karhunkierrokselle, Nuuksio Classicin maratonille, Vaarojen Maratonille ja aina Lapin Ylläs-Pallas-Hetta -reiteille asti. Matkat kasvoivat vähitellen 14 kilometrista 65 kilometriin ja siitä ylöspäin.
Annalle polkujuoksu antaa ennen kaikkea omaa aikaa ja rauhaa ajatusten kanssa.
– Polku ei ole koskaan tylsä. Metsä tekee ihmeitä mielelle, ja juostessa syntyy eräänlainen vuoropuhelu ympäristön kanssa.
Mene ja kokeile
Kun Anna muutama vuosi sitten kirjoitti kokemuksistaan polkujuoksun keskustelupalstalle, hän sai useita viestejä juoksijoilta, jotka kokivat olevansa liian vanhoja kokeillakseen pidempiä matkoja.
– Silloin ymmärsin, miten tärkeää esimerkki voi olla. Jo pelkkä tieto siitä, että muutkin ikääntyvät juoksijat uskaltavat yrittää, voi antaa rohkeutta lähteä mukaan.
Jos istut nyt nojatuolissa kahvikuppi kädessäsi ja mietit, uskaltaisitko sinäkin kokeilla polkuja, Annalta löytyy sinulle kolme neuvoa:
- Mene ja kokeile. Kuuntele omaa kehoasi, äläkä mieti ikääsi liikaa.
- Vauhdilla ei ole väliä. Sillä ei ole merkitystä, oletko hidas vai nopea – tärkeintä on, että pystyt tekemään sen.
- Kilpaile itsesi kanssa. Ei muiden.
Kehtaanko?
Anna on viime aikoina kysynyt itseltään, kehtaako 74-vuotiaana enää asettua lähtöviivalle. Silloin hän palauttaa mieleensä juoksupalstalta lukemansa ajatuksen:
– Tavoitteena ei ole pysyä nopeana ikuisesti. Tavoitteena on olla edelleen liikkeellä silloin, kun nopeudella ei ole enää merkitystä.
Siinä kiteytyy koko polkujuoksijoiden asenne: sitkeys, joka ei kysy lupaa iältä.
– Polkujuoksijat ovat sitkeitä ihmisiä. He eivät luovu tavoitteistaan, vaan etenevät määrätietoisesti niitä kohti.
Annalle polkujuoksu ei koskaan ollutkaan vain urheilusuoritus tai fyysinen harjoitus. Se on – kuten hän itse sanoo – elämäntapa.
Ja ehkä juuri siinä piilee suurin inspiraatio kaikille, jotka miettivät, onko oma hetkensä mennyttä tai onko liian myöhäistä aloittaa jotain uutta ja ehkä haastavaakin.
Ei ole. Anna Kyppö on siitä elävä todiste.
Teksti: Marko Krapu
